Make your own free website on Tripod.com

Kirjasto

taikaolentoja
Lainauspöytä | Early One Morning | Loitsut | Liemikirjat | Yrtti -ja kasvitieto | Ennustus | Muodonmuutokset | Numerologiaa ja riimuja | Taikuuden historia | Huispaus | Pimeuden voimilta suojautuminen | Taikaolennot | Jästitieto/Astrologia | Tarinat, myytit ja muut | Säännöt ja kirjan julkaisu

Yksisarvinen (unicornis, monokeros) on taruolento, jolla on hevosen vartalo ja
pää, vuohen sorkat ja parta, leijonan häntä, sekä yksi usein kierteinen sarvi
keskellä otsaa. Yksisarviset kuvataan tyypillisesti puhtaiksi, valkoisiksi
olennoiksi, jotka antavat vain neitsyen koskea itseensä. Yksisarvisen sarvesta
tehdyn juoman tai viinin juomisen yksisarvisen sarvesta tehdystä astiasta on
uskottu suojaavan myrkyiltä ja toimivan lemmen nostattajana. Sarvivalaan ja
sarvikuonon sarvia on usein esitelty yksisarvisen sarvina. Tarinoiden mukaan
yksisarvisen saattoi saada kiinni siten, että sitoi neitsyen puuhun. Kun
yksisarvinen kuuli neitsyen olevan hädässä, se tuli paikalle ja silloin piilossa
väijyvä metsästäjä saatoi hyökätä.

Yksisarvisen hahmo on mahdollisesti peräisin Intiasta. Sitä ei esiinny
varhaisimmassa kreikkalaisessa mytologiassa, mutta sen tunsivat muun muassa
kreikkalainen historioitsija Ktesias ja roomalainen historioitsija Plinius
vanhempi. Ktesias (400-luvulla eaa.) kertoo teoksessaan Indica Intiassa asuvista
valkoisista villiaaseista, joilla oli terävä sarvi keskellä otsaa. Plinius
kertoo Monokeroksesta, jonka vartalo oli kuin hevosen, jalat kuin elefantin ja
häntä kuin karjun. Monokeroksella oli yksi musta sarvi otsassaan.

Yksisarvisaihe esiintyi usein keskiaikaisissa gobeliineissa, maalauksissa ja
vaakunoissa. Keskiaikaiset bestiaarit kertoivat monien muiden outojen eläinten
ohella tarinoita myös yksisarvista.

Hollywoodin myötä ihmisten käsitys yksisarvisesta on muuttunut. Filmiteollisuus
on helpottanut omaa maskeraaustyötään ja lanseerannut yksisarvisen, joka on vain
sarvellinen hevonen ja kaikki muut yksityiskohdat on unohdettu.



on suuri liskomainen taruolento, joka esiintyy sekä eurooppalaisessa,
aasialaisessa että keskiamerikkalaisessa mytologiassa. Lohikäärmeet ovat
hahmoltaan yleensä matelijamaisia, suomuisia tai sulkapeitteisiä ja siivekkäitä,
joskus neli- ja joskus kaksijalkaisia petoja. Usein lohikäärmeet pystyvät
syöksemään tulta. Lohikäärmeen suomenkielinen nimi ei viitanne lohikalaan, vaan
palautuu todennäköisemmin tulta tarkoittavaan muinaisskandinaaviseen sanaan
logi. Se voi myös olla käännös muinaisruotsalaisesta sanasta floghdraki eli
"lentokäärme".

Lohikäärmeitä pidettiin pitkään todellisina olentoina, mutta luonnontieteiden
kehittyessä ajatus hiljalleen hylättiin. Myöhemminkin lohikäärmeet ovat
kiinnostaneet tutkijoita, mm. Carl Sagan teoksessaan The Dragons of Eden (1977)
arvelee, että mielikuva lohikäärmeestä on periytynyt muinaisista lentoliskoista.
Nykytutkimusten valossa kuitenkin viimeiset lentoliskot elivät n. 65 miljoonaa
vuotta sitten, joten niiden ja varhaisimpien ihmisten väliin jäisi yli 60:n
miljoonan vuoden aukko.



Aarnikotka tai griippi on taruolento, jolla on kotkan pää, siivet ja jalat
etujalkoina, leijonan vartalo, takajalat ja häntä ja hevosen tai aasin korvat.
Joidenkin mukaan aarnikotkalla oli häntänään käärme. Aarnikotkien uskottiin
vartioivan kulta-aarretta. Tarinoiden mukaan aarnikotkat repisivät kappaleiksi
varkaat, jotka yrittäisivät varastaa kullan. Aarnikotkat rakensivat tarun mukaan
pesänsä kullasta ja niiden munat olivat arvokkaita jalokiviä. Aarnikotkien
olemassaoloa yritettiin uskotella todeksi näyttämällä ihmisille suuria luita,
jotka todellisuudessa olivat hirmuliskojen luita. Aarnikotkan ja hevosen
harvinaista risteytystä kutsutaan hevoskotkaksi eli hippogryfiksi. Joissain
taruissa aarnikotka söi jopa norsuja. Kreikkalaisten ja roomalaisten tarustoissa
aarnikotkat joutuivat puolustamaan aarteitaan yksisilmäisiä arimaspialaisia
vastaan. Arimaspialaiset olivat ratsumiehiä, ja aarnikotkat oppivat pian
vihaamaan hevosia. Tästä lähtien aarnikotkat ovat aina tappaneet löytämänsä
hevoset. Useissa tarustoissa aarnikotkien poikaset kuitenkin kuvataan
vanhempiaan hyväluontoisemmiksi. Griippien asuinalueen on oletettu ulottuneen
aina Mustaltamereltä ja Egyptistä Lähi-idän kautta aina Kaukoitään asti.

Kristy Hadika, Puuskupuh

Enter supporting content here