Make your own free website on Tripod.com

Kirjasto

vanhan linnan aave osa 2
Lainauspöytä | Early One Morning | Loitsut | Liemikirjat | Yrtti -ja kasvitieto | Ennustus | Muodonmuutokset | Numerologiaa ja riimuja | Taikuuden historia | Huispaus | Pimeuden voimilta suojautuminen | Taikaolennot | Jästitieto/Astrologia | Tarinat, myytit ja muut | Säännöt ja kirjan julkaisu

Tässä on jatkoa kirjalleni.


Vanhan Linnan Aave

Osa 2 Uusi maailma
Kirjoittanut Jennifer Johnson

Piena alkoi jo natista uhkaavasti, mutta Walterilla ei ollut aikomustakaan
irrottaa.
Aave lähestyi lipuen parin tuuman lattian yläpuolella pitkä viitta liehuen.
  Walter siirsi varovasti toista kättään ottaakseen kiinni jostain muusta.
Mutta piena ei enää kestänyt Walterin painoa, vaan murtui.
  Walter sulki silmänsä ja valmistautui kohtalokkaaseen iskuun.
Sitä ei tullut.
  Hitaasti Walter avasi silmänsä. Hän katsoi ensin alas, mutta näki
pelkkää pimeää. Sitten hän katsoi ylös, ja näki pienen valoisan aukon,
joka vain loittoni. Alas, alas, alas…
  - Putoankohan minä ikuisesti? Walter mietti.
  Hän alkoi ajatella elämänsä parhaita hetkiä, koska ei tiennyt, eläisikö
enää pitkään.
  - Parhaita muistoja, parhaita muistoja…
  Se ainakin oli ollut onnellinen muisto, kun Walterin äiti oli saanut
lapsen, Alicen, joka oli Walterin pikkusisko. Walter muisti tuon pienen
vauvan hauraan ruumiin lepäämässä äidin sylissä. Alice oli ollut sairas,
hyvin sairas. He olivat luulleet Alicen menehtyvän. Voi, miten
onnellisia he olivat olleet, kun Alice oli tullut terveeksi.
  Muisto vaihtui. Walterin mieli tulvahti täyteen keväisen kukkakedon
tuoksua. Alice oli kirmannut niityllä, ja tehnyt kukkaseppeleitä
Walterin avustuksella. Sitten he olivat pyöriskelleet tiukasti toisiaan
vasten painautuneina, nauravina…
  - Alice…
  Kyynel vierähti Walterin poskelle. Hän ei voinut ajatella häntä.
  Perheen ajatteleminen tuotti tuskaa. Milloin tahansa muulloin hän olisi
nauranut muistoille, mutta nyt…
Juuri nyt perheen ajatteleminen tuotti tuskaa. Haavoitti. Viilsi.
  - Näenköhän minä rakasta siskoani enää koskaan, Walter mietti.
  Äkkiä Walter alkoi nähdä jossain kaukana alhaalla valonpilkettä.
Valotäplä oli aluksi vain pienen pieni piste, mutta se kasvoi
hirvittävää vauhtia. Lopulta se oli niin kirkas, että Walterin oli pakko
sulkea silmänsä.
  Walter tunsi tömähtävänsä johonkin pehmeään ja kylmään. Walter avasi
tietämättään silmänsä.
  Ensin hän näki pelkkää valkoista. Kun hänen silmänsä viimein tottuivat
tähän valon paljouteen pimeyden jälkeen hän huomasi istuvansa
lumikinoksessa. Hän oli kuullut Pohjolan lumesta, mutta kotonaan
Walesissa hän ei ollut eläissään nähnyt lunta.
  Pian alkoi kuulua kulkusten kilinää. Walter käänsi katseensa, ja näki
pienen reen, jota vetivät harmaat porot. Reessä, taljojen keskellä istui
noin Walterin ikäinen tyttö. Tyttö oli ulkonäöltään suunnilleen Walterin
vastakohta. Walterin hiukset olivat sysimustat, tytön hiukset kullan
vaaleat. Walterin silmät olivat ruskeat, mutta tuon tytön syvän
taivaansiniset.
  - Hei! Minun nimeni on Laura, tyttö tervehti.
  - Minä olen Walter, Walter vastasi hämillään.
  - Olet varmasti kylmissäsi, jos tulit tuolta ylhäältä. Tule tänne
rekeen, täällä on lämpimiä taljoja.
  Walter kiipesi rekeen. Laura auttoi hänet kyytiin, ja heilautti
piiskaansa. Reki lähti liikkeelle.
  Walter ei ollut eläisään ollut reen kyydissä. Aluksi häntä pelotti,
sillä reen vauhti oli hirvittävän kova. Pian hän kuitenkin alkoi nauttia
menosta.
  - Mikä paikka tämä on? Walter kysyi.
  - Tämä on Feldspar Land, maanalainen maailma. Tänne johtaa maapallon
pinnalta kaikkiaan kolmetoista käytävää. Joka kolmastoista vuosi jokin
niistä on auki, Laura selitti. - Käytävät sijaitsevat eri puolilla
maailmaa. Yksi on Iso-Britanniassa, kaksi on Yhdysvalloissa, yksi
Kiinassa, Australiassa, Egyptissä ja Suomessa. Kaksi… Ööh, tuolla Kalif…
Mikä se nyt taas olikaan?
  - Kalifornia, Walter ehdotti.
  - Niin, ja sitten on vielä neljä jossain päin maailmaa, mutten
kertakaikkiaan jaksa muistaa missä.
  - Mistä sinä tulit tänne? Walter kysyi.
  - Suomesta. Nyt olen kai ollut täällä noin 169 vuotta.
  - Eihän! Walter huudahti.
Hän katseli Lauraa.
  - Et voi olla.
  - Miksen voi?
  - No…
  - Kuule Valtteri, tai mikä olitkaan, täällä Feldspar Landissa aika kuluu
paljon hitaammin kuin tuolla ylhäällä.
  Walter katseli taivasta. Hän ei voinut ymmärtää, miten maapallon sisällä
voi olla taivas. Laura arvasi hänen ajatuksensa.
  - Emme ole maapallon sisällä, jos niin luulet, hän sanoi.
  - Missä sitten?
  - Feldspar Land on jossain toisessa ulottuvuudessa. Maapallo on
todellisuudessa kaukana täältä. Siksi täällä on paljon väkeä myös
sieltä, mitä te nimitätte ulkoavaruudeksi.
  Walter katseli kuinka pienen pieni mato lumella muuttui joksikin
omituiseksi olennoksi.
  - Kuule Laura, hän sanoi. - Jos aika kuluu täällä paljon hitaammin, kuin
maapallolla, niin kuinka paljon aikaa on kulunut maapallolla nyt, siitä
että me tapasimme?
  - Osapuilleen seitsemän tuntia. Kuinka niin?
  - Kauheaa! Minun pitää heti mennä kotiin! Muuten vanhempani hermostuvat.
  - Hyvä on, Laura huokaisi. - Jos sinun on pakko.
  Lapset riensivät sinne tunnelin suulle, josta Walter oli tullut.
- Näkemiin Walter! Laura huusi. - Tule ensi yönä takaisin, niin jutellaan
lisää!
  Walter katosi käytävään. Hän liukui sitä pitkin takaisin linnan
portaiden alapäähän. Aavetta ei näkynyt missään. Walter nousi, ja käveli
kotiin.


                                       Jatkuu seuraavassa osassa...

Enter content here

Enter content here

Enter supporting content here